– Hanna Raudan lehtikirjoitus kertoo mistä kaikki sai alkunsa


Paimen-lehdessä julkaistiin vuonna 1924 kirjailija Hanna Regnellin allekirjoittama “Kirje Luopioisista”. Hän kuvaa siinä Seurakuntaliiton ensimmäisen seurakunnan perustamissyitä ja järjestäytymistä. Hanna Regnell (joka otti myöhemmin viralliseksi nimekseen kirjailijanimensä Rauta) kuului Seurakuntaliiton perustajajäseniin, ja myös Paimen-lehden toimituskuntaan. Lehden olivat perustaneet muutamat Evankeliumiyhdistyksen papit, ja Heino Pätiälä oli pyytänyt Paimen-lehden vastaavaksi toimittajaksi A.E. Koskenniemen. Nämä kaksi olivat lehden ahkerimpia kirjoittajia.

Voit itse lukea Hanna Raudan “Kirjeen Luopioisista” tästä lehdestä.  Miten Hanna Rauta perustelee kirkosta eroamista ja uuden seurakunnan perustamista?

Luterilaisuus ei ole uutuus, vaan paluuta juurille

Kun Luopioisiin perustettiin lokakuussa 1923 ensimmäinen itsenäinen ja tunnustuksellinen vapaa ev.lut. seurakunta, niin kirkollisesti ei haluttu aloittaa mitään uutuutta. Tarkoituksena oli perustaa tavallinen luterilainen seurakunta. Tästä kertoo Hanna Raudan ensimmäisten asioiden joukossa maininta kokoontumisesta säännöllisesti pyhäpäivinä jumalanpalveluksiin ja niiden toimittaminen, myös messujen osalta, kirkon jumalanpalvelusjärjestyksen mukaisesti. Tarkoituksena oli siis perustaa seurakunta ja kirkkokunta, joka jatkaa muodoltaan samanlaisia luterilaisia jumalanpalveluksia ja messuja Suomen kirkon perinteen mukaan.

Jumalanpalvelusjärjestys ja liturgia ei siis ollut perustajien kritiikin kohteena. Sama ajatus ja henki oli ollut jo uskonpuhdistuksen  ”perustajajäsenillä”.  Tunnustuskirjojen kirjoittajat ja Luther etunenässä  katsoivat jatkavansa katolisen kirkon perinnön mukaista seurakunnan ja kirkon elämää poistaen vain kirkkoon pesiytyneitä väärinkäytöksiä ja Raamatun sanan vastaisia oppeja ja käytäntöjä.

Kuitenkin jo uskonpuhdistuksen kirkossa tapahtui monia ylilyöntejä. Muutamat uskonpuhdistajan kiihkomielisimmät seuraajat halusivat olla luterilaisempia kuin Luther itse tai raamatullisempia kuin itse Raamattu. Niinpä he kävivät repimään ja raastamaan kirkoista kuvia ja krusifikseja. Luther kuitenkin torjui voimakkaasti sellaisen toiminnan. Hän vaati niiden rikkojia perustelemaan toimensa Jumalan sanalla, jos pystyvät. Tämän jälkeen Luther itse perustelikin Raamatun sanalla niiden oikeaa käyttöä silloin, kun niistä itsestään ei tehdä epäjumalia. Osa uskonpuhdistajista oli halunnut poistaa kirkoista ja jumalanpalveluksista omien ajatustensa mukaan kaiken sen, mitä ei suoraan Raamatussa mainita. Luther teki  kuitenkin selväksi, että uudistuksissa tulisi pitäytyä poistamaan vain sellaiset asiat, jotka ovat suoraan Raamatun sanan vastaisia. Tulee toimia sen mukaan mitä ”kirjoitettu on”.  – Tämän Hanna Rautakin nostaa toiminnan ainoaksi ohjeeksi, sillä ihmisten ajatukset ovat ailahtelevaisia mutta Jumalan sana pysyy.

Luterilainen jumalanpalvelus, jossa evankelinen armonoppi

Ymmärrettiin, että kaiken keskuksessa tulee olla Jeesus Kristus ja hänen valmistamansa syntien anteeksiantamus. Uskonpuhdistajatkin olivat nostaneet esiin selvät raamatunkohdat, jotka opettivat pelastusta yksin armosta, yksin uskon kautta ja yksin Jeesuksen Kristuksen tähden. Tämän lisäksi luterilaisiin Tunnustuskirjoihin koottiin myös laaja joukko kirkkoisien raamatunmukaisia opetuksia osoittamaan, että luterilaisuus ei ole mikään uusi oppi, vaan näin kirkossa on jo ennenkin, jo apostolien ajoista lähtien, Jumalan sanaan turvattu ja sen mukaisesti opetettu. Silti kaikkina aikoina pyrkii esiin oikean opin rinnalle myös harhoja, sillä ”synti riippuu meissä kiinni” (Room. 7:15–25). Uuden seurakunnan perustamisella haluttiin muutosta siihen,  että saarnassa julistetaan selvästi evankeliumia eikä ”kirkossa vallitsevaa töiden oppia”. Nähtiin raamattukritiikin laaja vaikutus Suomen kirkossa ja pappien koulutuksessa ja haluttiin pitää kiinni siitä, että seurakunnassa Raamattu on pidettävä Jumalan sanana ja että saarnojen tulee olla Jumalan sanan mukaisia.

Kirkon jumalanpalveluksen muotoa ja järjestystä pidettiin kyllä raamatullisena, mutta se nähtiin vääräksi, että jumalanpalveluksissa sallittiin laajasti Raamatun ja tunnustuksen vastaista oppia saarnatuoleissa. Ei toisin sanoen saarnattu tuon luterilaisen ja Raamatun sanaa käyttävän liturgian mukaisesti. Saarnoissa pelastus ei ollut yksin armosta, yksin uskon kautta ja yksin Kristuksen tähden, vaan pelastus oli kiinni mm. Jeesuksen esimerkin seuraamisesta ja näin kyse oli ”töiden opista”. Kirkon julistuksessa ja opetuksessa kritisoitiin sitä, että eronneiden kokemuksen mukaan jopa vallitsevana on esiintynyt töiden oppia, raamattukritiikkiä  ja muuta uudenaikaisuutta. 

Syntien anteeksiantamus Jeesuksessa Kristuksessa – luterilaisuuden Kristus-keskeisyys

Evankelinen armonoppi, joka Hedbergin kautta oli Lutherilta löydetty, nähtiin selkeän raamatulliseksi. Luterilaisuuden kulmakiviä onkin opin perustaminen nimenomaan Jumalan sanaan, eli ilmoitukseen. Pelastuksen täytyy tulla ihmisten ulkopuolelta, koska kaikki ihmiset ovat syntisiä eivätkä kykene itse itseään pelastamaan. Mihin ihmiset eivät kyenneet, sen Jumala teki, kun sovitti koko maailman Golgatan ristillä itsensä kanssa. Siksi Jeesuksen Kristuksen Jumalan Pojan veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.

“Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla ja saavat lahjaksi vanhurskauden hänen armostaan sen lunastuksen kautta, joka on Kristuksessa Jeesuksessa, jonka Jumala on asettanut armoistuimeksi uskon kautta hänen vereensä.”  Room. 3:23–25

Tunnustuksellinen luterilaisuus nähtiin selvästi raamatunmukaisena ja siksi jumalanpalvelusten lisäksi seurakunta kokoontui keskiviikkoisin ”ompeluseurailtoihin”, joissa tutkittiin Raamattua ja Tunnustuskirjoja, pidettiin puhe sekä laulettiin ja keskusteltiin. 

Seurakunnan elämää ei tulisi erottaa jumalanpalveluksesta – ero kirkosta

Hanna Rauta painottaa, että jo pitkään ennen uuden seurakunnan perustamista hänen ja koko evankelisen kansan tosiasiallisena kirkkokuntana oli ollut Evankeliumiyhdistyksen toiminta. Hän kertoo joutuvansa rehellisesti myöntämään, että tämä toiminta, jossa hän on ollut aktiivisesti mukana, on jo käytännössä 20 vuotta elänyt erossa kirkosta. Tällä hän ilmeisesti tarkoittaa sitä, että vaikka he Evankeliumiyhdistyksen erillisessä toiminnassa ovat kuulleet ja saaneet julistaa raamatunmukaisesti lakia ja evankeliumia, ei Evankeliumiyhdistys silti todellisuudessa ole päässyt toimimaan kirkon sisällä seurakunnan jumalanpalveluksissa.  Yleensä on käynyt niin, että Yhdistyksen toiminta perusteltuine kritiikkeineen on työnnetty kirkon ja seurakuntien jumalanpalvelusten ulkopuolelle, omaan lokeroonsa.

Seurakunnan perustamisen tarpeena oli siis halu saada sellainen seurakunta ja jumalanpalvelusyhteys, jossa evankelinen oppi ja julistus saa kaikua myös jumalanpalveluksissa saarnatuoleista. Tilanne oli johtanut siihen, että kun jumalanpalvelusten saarnoissa oli koettu vallitsevan töiden oppi, niin siksi evankeliuminnälästä oli kokoonnuttu Evankeliumiyhdistyksen kokouksiin kuulemaan raamatunmukaista julistusta. Haluna ja opetuksena oli ollut kirkon muuttaminen sisältä päin, mutta nyt kahdenkymmenen vuoden yrittämisen jälkeen koettiin, että Yhdistyksen toiminta oli jäänyt seurakuntien ja näin kirkon ja sen jumalanpalvelusten ulkopuoliseksi toiminnaksi. Tähän näkemykseen vaikutti vahvasti Saksasta ja Yhdysvalloista saatu Missourilaisten (Lutheran Church Missouri Synod) opetus ja juuri voimaan astunut uskonnonvapaus Suomessa.

Näiden perustajahenkilöiden tarkoituksena ei siis myöskään ollut tehdä eroa Evankeliumiyhdistyksen hedbergiläiseen julistukseen, vaan päinvastoin juuri siitä haluttiin pitää kiinni. Juuri se nähtiin selkeänä luterilaisena armonevankeliumin julistuksena Kristuksesta, joka on jo verensä Golgatan ristillä vuodattanut koko maailman autuudeksi. Hän tulee meidän luoksemme sanan, kasteen ja ehtoollisen kautta. Nähtiin, että tämä Evankeliumiyhdistyksen hyvä toiminta oli kuitenkin jäänyt ja jätetty kirkossa ja sen seurakunnissa vain ”loisen asemaan”.

Uuden seurakuntaelämän alku

Ensimmäinen jumalanpalvelus oli suuri juhlahetki uudelle seurakunnalle ja osuvasti se sijoittui juuri kirkkovuoden alkuun, ensimmäiseen adventtiin. Tämä jumalanpalvelus pidettiin joulukuun 2. päivänä vuonna 1923. Sen jälkeen seurakunta kokoontui säännöllisesti pyhäpäivinä jumalanpalvelukseen, jopa aamu- ja iltajumalanpalvelukseen. Seurakunnan ensimmäisen jumalanpalveluksen aikaan jäseniä oli  vain 36, mutta esimerkiksi jouluaamuna oli jumalanpalveluksessa läsnä jopa 200 henkeä.

Innostus oli suurta, kun voitiin pyhäaamuna lähteä jumalanpalvelukseen turvallisin mielin elämään evankeliumin saarnasta ja ehtoollisen sakramentista, tarvitsematta pelätä, että Jumalan armolle asetettaisiin töiden ehtoja.

Lue Hanna Raudan oheisesta kirjoituksesta, mikä hänet ja muut perustajajäsenet sai uskaltautumaan näin rohkeaan ratkaisuun. Taloudellisista vaikeuksista huolimatta  ja joukon pienuutta tai suuruutta  kysymättä he olivat Jumalan sanaan sidotun omantuntonsa vaatimuksesta valmiit tekemään näin merkittävän ratkaisun, jonka ”seurauksia en kykene laskemaan”, kuten Rauta kirjoittaa.

Heikki Salo

Seurakunta 2/2023

Tämä sivusto käyttää evästeitä käyttökokemuksen parantamiseen. Käyttäjistä ei kerätä henkilökohtaista tai tunnistettavaa tietoa. Jatkamalla sivuston käyttöä hyväksyt evästeet.

Lue Lisää

Jaa tämä

Jaa ystävillesi