Nuorille ystävilleni, varsinkin Karkun kansanopiston entisille ja nykyisille oppilaille, joita usein rakkaudessa muistelen, haluan kertoa viime päivien tapahtumista täältä Luopioisten sydänmailta. Useimmille teistä lieneekin tunnettua, että täällä on pieni ryhmä uskovaisia eronnut Suomen kirkosta ja perustanut oman seurakunnan, johon nyt kuuluu 18 aikuista ja 18 lasta. Paimeneksemme olemme kutsuneet pastori B. A. Uusitalon, joka astui toimeensa marraskuun lopulla, joten ensimmäisenä adventtina, kirkkovuoden alkaessa, saatiin viettää seurakuntamme ensi jumalanpalvelus, mikä oli suuri, unohtumaton juhlahetki. Tämän jälkeen on säännöllisesti pyhäpäivinä kokoonnuttu sekä aamu- että ilta-jumalanpalveluksiin, jolloin kuulijoita on aina ollut tuvan täydeltä, joskus enemmänkin. Jouluaamuna oli läsnä vähintään 200 henkeä. On seurattu kirkon jumalanpalvelusjärjestystä myöskin messuihin nähden. Kuorolaulua harjoitellaan ahkerasti, joten sekin osaltaan tulee rikastuttamaan kokoustemme ohjelmaa. Keskiviikkoisin on seurakuntamme ompeluseurailta, jolloin töiden ohella on tutkittu Raamattua ja Tunnustuskirjoja, pidetty puhe sekä laulettu ja keskusteltu.
Olen näin suppeasanaisesti esittänyt toimintamme ulkonaiset puitteet, mutta te, nuoret ystäväni, odotatte vielä enemmän. Teidän kysyvien katseittenne edessä on minun omalta osaltani vastattava kysymyksistä keskeisimpään tässä seurakunta-asiassa, siihen kohtaan, mikä meitä vastaan on nostattanut vastustuksen myrskyn. Ero Suomen kirkosta, siinä meidän suuren suuri syymme, mikä kirotaan lievemmin tai jyrkemmin sekä epäuskoisten että osaksi uskovaistenkin taholta.
Ero kirkosta? Enemmän kuin kaksikymmentä vuotta olen minä elänyt erossa kirkosta, samaten kuin koko evankelinen kansa. Yhdestä suusta meidän täytyy tunnustaa, jos rehellisiä olemme, että vain loisen asema meillä on Suomen kirkossa ollut. Sellaiseksi on asemamme käsitetty sekä kirkon piirissä että omassa keskuudessamme. Se käsitys on ollut niin yleinen, ettei siihen tarvitse etsiä mitään todisteitakaan. Jyrkkä sisäinen ero on ollut olemassa kirkon ja niitten yhdistysten välillä, joihin olemme kuuluneet. Niissä – yhdistyksissä – on meidän kirkkokuntamme ollut. Ulkonaisen järjestyksen vuoksi olemme vain suurkirkkoon kuuluneet, vaikka olemme siinä vallitsevan töiden opin, raamattukritiikin ja muun uudenaikaisuuden jyrkästi tuominneet.
Oliko siis hirveä rikos tuon ulkonaisen siteen katkaiseminen, varsinkin uskonnonvapauslain voimaan astuttua? Se olisi rikos, jos Jumalan sana sen kieltäisi. Mutta Jumalan sana käskee eroamaan väärästä. Jumalanpalvelus on väärä, jos siinä esitetään väärää oppia, ja Raamattu sanoo jyrkästi: Mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä, valolla ja pimeällä,. Lue, rakas, nuori ystäväni, nuo sanat 2. Kor. kirjeen 6:14–18, niin siitä näet, mikä oikeutti meidät ja minut katkaisemaan siteen siihen kirkkoon, minkä ydintä kalvaa vääryys töiden opin ja Raamatun sanan arvostelun muodossa. Se kirkko, mikä ei enää kumarru Raamatun sanan majesteettisen pyhyyden edessä, on vääryyden palvelija, luopiokirkko, josta ei ainoastaan saa, vaan josta minun tulee erota. Se ei muuta asiaa, että vasta nyt olemme tämän asian huomanneet, eikä tässä ole kysyttävä, kuka tuon sanan on meille osoittanut. Osoittajat ovat ihmisiä, mutta Sana pysyy. Eivät vuosisataisetkaan tottumukset saa estää meitä ojentautumasta Sanan mukaan; se taivuttakoon meitä aina uudelleen ja uudelleen kuuliaisuuteensa, päivittäin, hetkittäin.
Tässä syy, ainoa yksinomainen syy siihen, että olen yhdessä toisten kanssa astunut tämän askeleen, minkä seurauksia en kykene laskemaan. – Ei uhmaten, vaan Jumalan sanaa seuraten – näin ajattelin ratkaisua tehdessä. Kaikki laskelmat olen jättänyt Isän tehtäväksi, ja Hänen lupauksensa on selvä: “Minä otan teidät huostaani”. Emme siis tottele epäuskoisten pilkkaa, emme veljien väärinymmärrystä, emme taloudellisia vaikeuksia, emme kysy, onko joukkomme suuri vai pieni. Herra itse vastustajienkin joukosta lisätköön „autuaaksitulevaisia” seurakunnalle.
Katseet sanaan, kiinteästi vain Sanaan kaikissa asioissa! “Taivas ja maa hukkuvat, mutta Herran sana ei ikinä huku”. Se pysyy, mitä “kirjoitettu on”. Rakkaat nuoret ystäväni, lausun tämän teille sydämellisenä ja vakavana tervehdyksenä, sekä myöskin evästykseksi käydessänne kohti viimeisten aikojen suuria koettelemuksia ja viettelyksiä.
Hanna Regnell
Paimen-lehdestä 4/1924