Joulukuun 12. päivänä 2023 sai kutsun taivaan iloon Karstulassa helmikuussa 1923 syntynyt seurakuntalaisemme Kerttu Poikonen. Hänen ollessaan noin kahdeksan kuukauden ikäinen toteutui Sydän-Hämeen Luopioisissa ulkoisesti vähäinen, mutta kirkkohistoriallisesti merkittävä tapahtuma: silloin syntyi Seurakuntaliittomme ensimmäinen seurakunta. Tämä tapahtuma ulotti välittömästi vaikutuksensa myös Keski-Suomen Karstulaan.
Vuoden 1924 aikana perustettiin lisää, yhteensä kuusi uutta seurakuntaa: Tampere 24. tammikuuta, Veteli 17. helmikuuta, Marttila ja Koski Tl 24. helmikuuta (ei vielä tuolloin rekisteröitynyt), Karstula 7. huhtikuuta, Ilmajoki 9. toukokuuta ja Teuva 5. elokuuta (jäi kokonaan rekisteröimättä).
Karstulassa Tammisen perheen esikoiset, Jeesukseen Kristukseen ja Hänen Kirkkoonsa Pyhässä Kasteessa liitetyt identtiset kaksostyttäret Marjatta ja Kerttu opettelivat vasta konttaamaan, kun kylän aikuisväestön piirissä kiiri kulovalkean tavoin tieto Suomen ensimmäisen itsenäisen evankelisluterilaisen seurakunnan syntymisestä 18. lokakuuta 1923 Luopioisten kunnassa. Tammisen tyttövauvojen kotia vastapäätä, tien toisella puolen asui Merruntauksen perhe. Siellä pastori Heino Pätiälä oli usein nähty ja sydämellisesti toivottu vieras.
Vuodenvaihteessa1923 voimaan astunut uskonnonvapauslaki mahdollisti ensi kertaa Suomen kansalaisille eroamisen Suomen evankelisluterilaisesta kirkosta sekä antoi laillisen oikeuden muodostaa ja rekisteröidä itsenäisiä seurakuntia ja uskonnollisia yhdyskuntia.
Tänä päivänä jo selviöltä tuntuvaa uskonnonvapautta oli lainsäädäntöä valmisteltaessa ajettu monista motiiveista lähtien. Niinpä sen toteutumisesta iloitsivat ne, jotka jumalankielteisyydessään halusivat irti kristinuskon ja ‘kirkon kahleista’, uskontopakosta. Mutta toisille taas se merkitsi tosiasiallista mahdollisuutta pysyttäytyä siinä isien uskossa, todellisessa Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen pohjalle rakentavassa Kirkossa, josta koko kansaa ja myös valtiovaltaa syleilevä valtiokirkko oli monissa kohdin erkaantunut.
Luterilaisen tunnustuksellisuuden nimissä vuosisadan vaihteen molemmin puolin käyty voimakas kirkon herätysliikkeitä ja erityisesti evankelista herätysliikettä ravistellut keskustelu kirkon opillisesta luopumuksesta oli nyt uuden kysymyksen edessä.
Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen koetellulta perustalta irti pyrkivien eurooppalaisten liberaaliteologisten virtausten ajautuminen kirkkoon oli evankelisten taholta yksituumaisesti tuomittu. Myös kirkon opetuksessa ja elämässä paljon sijaa saaneen pietistisen ansio-opin esiinmarssi oli voimakkaasti torjuttu juuri F. G. Hedbergin uudelleen keskiöön nostaman Lutherin vapaan armon opille syttyneiden evankelisten pastoreiden ja seurakuntalaisten toimesta.
Uskonnonvapauslain astuttua voimaan oltiinkin nyt uudessa tilanteessa. Piti päättää, jatkaako edelleen pienenä vähemmistönä tuota jo 50 vuotta käytyä ‘uskonpuhdistustaistelua’ valtioon ja yhteiskunnallisiin aatteisiin sidoksissa olevan kansankirkon sisällä, vai käyttääkö sitä oikeutta, joka monien rukoustenkin vastauksena oli nyt mahdollista.
Raamattu- ja tunnustususkolliset olivat kyllä jo vuosikymmeniä toimineet herätysliikkeessä kirkon sisällä, sen parhaaksi, palauttaakseen kirkon sen omalle tunnustukselliselle perustukselle. Seurauksena oli kuitenkin ollut parhaimmillaankin vain eräänlaisten herätysliike-’ecclesioiden’, ikäänkuin virallisen kirkon ‘nurkissa’ toimivien pikkuseurakuntien syntyminen. Kirkkolaivan kurssi osoitti kuitenkin jatkuvasti sen tunnustuksesta etääntymistä. Ja tuolloin jo puolen vuosisadan käytännön tottumus vaikutti sen, että myös herätysliikeväen vaatimus “koko laivan” kurssin muuttamisesta vaihtuikin vuosikymmenten varrella tutuksi ja rakkaaksi tulleen hengellisen “pelastusveneen” kunnossa pitämiseen.
Sitäkin pienemmiksi, ainakin kuluneen 100 vuoden historiansa valossa, ja ulkoisesti hyvin vaatimattomiksi jäivät myös tuolloin syntyneet itsenäiset luterilaiset seurakunnat sekä niiden muodostama kirkko, Seurakuntaliitto. Niiden merkityksestä ei valtakunnallisissa kirkollisissa tilastoissa ole paljoa kerrottavaa. Niinpä niiden tärkein merkitys heijastuukin juuri noiden “Tammisen kaksostyttöjen” kaltaisten Hyvän Paimenen lampaiden elämän kautta. Se on ollut elämää Jumalan armosta Jeesuksessa Kristuksessa, Hänen sovitusveressään. Se on ollut elämää sellaisessa seurakunnassa ja kirkossa, joka kaikesta vähäisyydestään ja puutteistaan huolimatta on pitänyt kiinni niistä armonvälineistä, jotka Herra Jeesus Kristus on seurakuntansa elämäksi antanut: Jumalan erehtymättömästä sanasta ja Kristuksen asettamista sakramenteista, armosta osalliseksi tulemisen ja armon turvissa säilymisen välineistä. Eikä heidän elämänsä ole päättynyt kuolemaan, vaan jatkuu iankaikkisesti taivaan kodissa.
Jumalan valtakunnassa joskus pieni on suurta ja ulkoisesti vähäarvoinen äärimmäistä rikkautta. Vuonna 2017 Seurakuntaliiton kesäjuhlia vietettiin Karstulan evankelisella opistolla (samassa paikassa kuin tulevanakin kesänä). Muutama tunti ennen kesäjuhlien alkua sain palvella pientä ‘seurakuntaa’ Kertun mökissä noiden samojen sisarusten ja heidän tyttärensä parissa. Sen suuremmissa ja arvokkaammissa juhlissa en muista milloinkaan olleeni.
Myös Karstulan seurakuntamme nuori Esa-pastori ehti tulla tuntemaan Kertun, joka vielä viime joulukuun alkupäivinä iloisesti huudahtaen tervehti hoivakotiin luokseen tullutta sielunpaimenta: “Tulitko sinä kertomaan, että taivas on auki Jeesuksen veren kautta?”
Kuten Esa totesi, niin eipä siellä pastorin juuri muuta tarvinnutkaan kuin Jumalan sanalla ja Kristuksen ruumiin ja veren jakamisella vahvistaa se, mistä vanhus itse jo iloitsi.
Siitä samasta aiheesta, jumalanlapseudesta Jeesuksessa Kristuksessa, olemme kirkkona iloinneet jo sata vuotta ja sitä iloa omistamaan sinuakin kutsumme!
Seppo Salo
(Ilmestynyt Seurakunta 1/2024)