Tiedotusvälineitä seuraamalla voi helposti havaita, kuinka vanha, ajastaan jo jälkeenjääneeksi luultu käsite vapaus on kokenut uuden tulemisen. Siihen keskeisin syy on kohta vuoden jatkunut Venäjän hyökkäys naapuriaan, Ukrainaa vastaan. Olemme joutuneet uudelleen pohtimaan myös oman maamme ja kansamme vapauden perusteita ja niiden kestävyyttä. Pitkän rauhan ajan myötä näyttää siltä, että koko vapauden käsitteen merkitystä meidän pitää opiskella historian lehdiltä.
Käsite vapaus on aina merkinnyt suurta joukkoa asioita. Mutta sen merkitykset ovat sitä syvempiä, mitä lähempänä ne ovat meitä itseämme: sisintämme, sydäntämme, omaatuntoamme.
Uskonnonvapaus avasi uusia näkymiä
Uskonnonvapauslaki tuli Suomessa voimaan sata vuotta sitten. Jo vuoden 1869 kirkkolaissa oli ilmaistu pyrkimys eriyttää kirkko aiempaa selvemmin valtiosta omaksi, hengelliseksi yhteisökseen. Kirkkolakiin oli myös kirjattu oikeus erota kirkosta, mutta sen käytännön toteuttaminen täydet kansalaisoikeudet säilyttäen ei ollut mahdollista muille kuin erioikeudet omaaville ortodokseille. 1.1.1923 voimaan astunut uskonnonvapauslaki antoi ensi kertaa yhteiskunnallisen oikeutuksen jokaiselle Suomen kansalaiselle päättää henkilökohtaisen vakaumuksensa mukaan jäsenyydestään jossakin uskonnollisessa yhteisössä tai pysymisestä niiden ulkopuolella. Ja luonnollisesti laki antoi myös oikeuden muodostaa uusia kirkkoja ja uskonnollisia yhdyskuntia kaikkia yksilöitä ja yhteisöjä koskevaa yhteiskunnallista lakia loukkaamatta.
Uskonnonvapaus uskonpuhdistuksen hedelmänä
Yhteiskunnallisessa keskustelussa ja lainsäädännössä uskonnonvapauden voimaan saattamista oli ajettu ja myös vastustettu hyvin monista, toisilleen jopa vastakkaisistakin motiiveista. Sitä olivat ajaneet niin uskovaiset kuin myös ateistit, niin valtaa hamuavat kuin myös vallankäyttäjiä vastustavat, niin oppineet kuin oppimattomat.
Jo Lutherin omana aikana Agricolan myötävaikutuksella Suomeen levinneet uskonpuhdistuksen suuret periaatteet olivat läpäisseet kansamme oikeustajun. Lutherin oppilaan omalle kielellemme kääntämä Jumalan sana siihen tukeutuvine katekismusopetuksineen rakensi vuosisatojen kuluessa kansamme maailmankuvaa ja myös itseymmärrystä käsi kädessä lukutaidon edistymisen kanssa. Raamatussa ja luterilaisen opin keskiössä oleva sanoma Jumalan sanasta ylimpänä auktoriteettina uskon asioissa ja kristillisen kirkon elämässä sekä sen ydinsanoma Jumalan armosta Kristuksessa synnytti uskoa ja luottamusta. Mutta se synnytti myös rohkeutta esittää kritiikkiä, milloin kirkon edustajien nähtiin toimivan tai opettavan Raamatun ja luterilaisen tunnustuksen vastaisesti.
Vapaan armon evankeliumi hengellisen pakkovallan surma
1800-luvun suomalainen yliopistoteologia ja sen myötä merkittävä osa kirkon johtavaa papistoa oli raamattukritiikin ja järkeisopin pauloissa. Toisaalta ‘kansanhurskautta’ leimasi pietistinen herätyskristillinen ansioajattelu. Vuosisadan puolenvälin aikoihin erityisesti F. G. Hedbergin kautta Raamatusta – kuin uudelleen löydetty – luterilainen vapaan armon oppi synnytti Suomen kirkon sisällä uuden kansanliikkeen, evankelisuuden. Sen johtoajatuksena oli Jumalan sanan avulla nimenomaan palauttaa kirkko takaisin luterilaisille juurilleen. Vuonna 1873 perustettu Evankeliumiyhdistys otti tehtäväkseen “levittää ja elähdyttävään käytäntöön yleisemmäksi saattaa evankeliumin sanaa”. Tätä missiotaan se onkin toteuttanut perustamisestaan asti ja toteuttaa yhä edelleen.
Sitä vastoin liikkeen piirissä vuosisadan taitteessa voimakkaasti vahvistunut kysymys tunnustuskirkollisuudesta torjuttiin liikkeen johdon toimesta päättäväisesti. Niinpä käytännön toimintamalliksi kirkko-opin ristiriitakysymyksissä muodostui toisaalta vetäytyminen omiin ja omaehtoisiin, liikkeen sisäisiin toimintapiireihin, ja suhteessa viralliseen kirkkoon vähitellen jatkuva sopeutuminen monioppisen kansankirkon sisällä. Suurin osa evankelista kansaa seurasi johtajiensa linjaa, kun taas pieni vähemmistö jatkoi tunnustuskirkollisella linjalla. Suomen evankelisluterilaisen seurakuntaliiton ja samasta juuresta syntyneen Suomen Tunnustuksellisen Luterilaisen kirkon esi-isät ja esiäidit olivat aivan keskeinen osa tuota evankelista kansaa.
Evankelisen herätyksen tulet ja tuulet vaikuttivat voimakkaasti
Herätyksen tulet ja tuulet vaikuttivat voimakkaasti evankelisen kansan keskellä. Iloittiin valmiista autuudesta Kristuksen ristin uhrissa, Jumalan sanan ja Jeesuksen asettamien sakramenttien varmalla perustuksella. Ja otettiin myös vahvasti kantaa kaikenlaista epävarmuusoppia ja tekohurskauteen johtavaa, ihmislähtöistä elämän parantamissaarnaa kohtaan. Toimittiin innokkaasti ja rohkeasti, epäilemättä monissa kohdin myös taitamattomasti, mutta mikä tärkeää, Jumalan sanan synnyttämän vakaumuksen mukaan. Ja kaikessa oli tärkeimpänä tuo vuoden 1923 Siionin Kanteleessa julki laulettu tavoite: “Ei ainoaltakaan sais’ peittyä, miks’ Karitsa on kuollut ristillä.” (SK-23, 455; Seurakunnan lauluja 106.
Kansankirkko vai tunnustuskirkko
Papiston johtaman teologisen kirkkokeskustelun ohella, ainakin Seurakuntaliiton ratkaisuissa keskeiseksi liikkeelle panevaksi voimaksi muodostui useiden yksittäisten uskovien yhteisesti kokema hengellinen nälkä omien kansankirkkoseurakuntiensa keskuudessa. Kun evankelisen liikkeen omilla juhlilla papit ja maallikkopuhujat yksituumaisesti julistivat valmista armoa ja anteeksiantamusta Jeesuksen ristin veressä, saattoikin kotikirkon saarnatuolista kaikua vaatimusten ja uhkausten vauhdittama omatekoisen parannuksen saarna.
Kirjailija Hanna Rauta kuvasi vallitsevaa tilannetta ennen itsenäisten seurakuntien syntyä näin: “Evankeliumiyhdistyksen toimijat julistivat omissa tilaisuuksissaan luterilaista armonoppia, eli selkeää evankeliumia. He eivät kuitenkaan päässeet toimimaan seurakuntien sisällä, vaan toiminta jäi seurakuntien ulkopuolelle, vaikka toimijat ja osallistujat olivat seurakuntien jäseniä.”
Galatalaiskirjeen 5. luvun alussa oleva apostoli Paavalin sana soveltuu erinomaisesti kuvaamaan myös niitä tuntoja, joita uskonnonvapauden toteutumisen myötä itsenäisen tunnustuskirkon tielle lähteneiden keskuudessa tunnettiin: “Vapauteen Kristus vapautti meidät. Seisokaa sen tähden lujina, älkääkä antako uudestaan kietoa itseänne orjuuden ikeeseen.” Room. 5:1.
Tuo apostolin kautta annettu sana soveltuu hyvin kuvaamaan myös sitä hengellistä taistelua, jota luterilaisen kirkon sisällä jouduttiin käymään yhä uusia raamatullista armonoppia ja uskonpuhdistuksen perintöä uhkaavia muutoksen tuulia vastaan.
Juhlavuodet 2023 ja 2024
Itsenäisten seurakuntiemme historiassa 100 vuotta on täyttymässä tämän vuoden lopulla ja ensi vuoden aikana. Seurakuntien perustamisen sai varsinaisesti aikaan evankeliumi, elämän leipä ja elämän vesi, syntiensä tähden lain alla nääntyville lahjoitettu Jumalan armon ja anteeksiantamuksen ravinto Kristuksessa Jeesuksessa.
Yhteiskunnallisesti sen kuitenkin mahdollisti 1.1.1923 toteutunut uskonnonvapauslaki.
Vaikka eri puolella Suomea samoihin aikoihin perustetut seurakunnat yhdistyivät Seurakuntaliitoksi vasta 1928, niin juhlimme näitä vuosia seurakuntien lisäksi myös yhdessä Seurakuntaliiton juhlilla ja sen julkaisuissa.
Seppo Salo