Kirkkoon kuulumisen kysymys on erittäin ajankohtainen. Se on noussut esiin mm. koskien herätysliikkeiden lähetysjärjestöstatuksen säilymistä. Oikea luterilainen kysymys ei ole: ”Pitäisikö erota kirkosta?” vaan ”Mihin kirkkoon minun pitäisi kuulua?”
Luterilaiset vastaavat perinteisesti: ”Siihen kirkkoon, joka on oikea Kristuksen näkyvä kirkko maan päällä.” Mistä se tunnistetaan? Tätä tärkeää kysymystä ei saisi ratkaista inhimillisin mittarein. Kristuksen oikean näkyvän kirkon tunnistamiseksi pitäisi käyttää varmoja, erehtymättömiä tuntomerkkejä.
Mikä on Kristuksen yksi, pyhä Kirkko?
Kirkko on luterilaisen, raamatullisen opin mukaan ”pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” (CA VII). Se on varsinaisesti Kristuksen yksi, pyhä, katolinen (eli yleinen) ja apostolinen armovaltakunta (katso kirjoitus ”Minkälaista kirkkoa Pätiälä toivoi?”, Seurakunta 3/2023). Koska tämä yksi, pyhä Kirkko on Jumalan valtakunta ja uskovien yhteys, ei sitä voi silmin nähdä. Se on uskonkohta – minä uskon pyhän yhteisen seurakunnan, sillä en näe sitä. Vain tähän Kirkkoon kuuluvat pelastuvat, sillä yksin usko pelastaa.
Mikä on oikea, näkyvä seurakunta?
Kirkko sanan toisessa merkityksessä on näkyvä seurakunta, jonka Jumala kutsuu ja kokoaa sanansa ja sakramenttiensa ääreen. Joka haluaa olla osallinen Kristuksen näkymättömästä pyhien joukosta, hänen tulee olla osallinen myös näkyvästä seurakunnasta ja armonvälineistä. Näkymätön Kristuksen Kirkko elää ja ilmenee seurakunnissa, joissa näkyvät tuntomerkit toteutuvat. Siksi voi jokaista seurakuntaa, joka pyrkii säilyttämään Kristuksen asettamat tuntomerkit pyhinä, nimittää C.F.W. Waltherin tavoin “oikeaksi näkyväksi kirkoksi”. Se edustaa Kristuksen puhdasta, tahratonta morsianta (Ef. 5:26–27) kullakin paikkakunnalla. Kyse ei ole kristittyjen oikeauskoisuudesta, pyhyydestä tai synnittömyydestä, vaan Kristuksen sanan ja asetusten pyhinä pitämisestä ja niiden toteutumisesta.
Kirkon tuntomerkit – oikeat arviointimittarit
Mikä näkyvä kirkko on sitten se, johon uskovan tulisi kuulua? On jo mainittu kirkon tuntomerkit. Ne yksin luotettavasti ratkaisevat kirkkokysymyksen. Vain ne synnyttävät, ylläpitävät, elävöittävät, jatkuvasti puhdistavat ja parantavat, sekä pyhittävät seurakuntaa niin, että Kristuksen oikea näkyvä kirkko toteutuu.
Mitä nämä tuntomerkit ovat? Ne ovat luterilaisen tunnustuksen mukaan Jumalan sanan puhdas saarna ja sakramenttien oikea toimittaminen Kristuksen asetuksen mukaan. Nämä ovat kirkon varsinaiset, varmat päätuntomerkit. Sanan ja sakramenttien oikeaan hoitoon seurakunnassa kuuluvat kirkon tuntomerkkeinä Lutherin mukaan myös avainten valta ja virka; niiden kautta tulevat sana ja sakramentit oikein seurakunnassa saarnatuksi ja toimitetuksi. Luther mainitsee tuntomerkkinä myös kristittyjen yhteisen rukouksen (eli jumalanpalveluksen), joka on edellä mainittujen tuntomerkkien oikean käyttämisen paikka. Juuri jumalanpalveluksessa armonvälineet, avainten valta ja virka ovat oikeassa julkisessa käytössä. Viimeinen oikean näkyvän kirkon tuntomerkki on Kristuksen risti – nimittäin vaino, hätä, ahdinko ja pilkka. Ne tulevat sen kirkon osaksi, joka uskollisesti haluaa pitäytyä kirkon tuntomerkkeihin ja säilyttää ne puhtaina ja pyhinä Kristusta vastustavassa maailmassa.
Näillä mittareilla arvioituna ratkeaa kirkkokysymys! Kristityn tulisi pitäytyä siinä seurakunnassa, jossa halutaan pitää kirkon tuntomerkit puhtaina (mm. Matt. 28:19–20). Tähän Jumalan sanan käskyyn kuuluu myös erottautuminen väärästä kirkollisesta yhteydestä, jossa ne eivät toteudu (mm. Room. 16:17–18; 2. Kor. 6:14–18). Sana tai sakramentit eivät pelkän ulkoisen olemassaolonsa puolesta pyhitä kirkkoa, vaan puhtaasti saarnattuna ja toimitettuna ilman harhoja ja ihmisoppeja. Tämä koskee kaikkia kirkon tuntomerkkejä ja niiden hoitamista. Pelkkä maininta kirkon tunnustuspykälässä ei riitä, vaan kyse on käytännössä saarnatusta opista. Väärä evankeliumi ei saa kuulua kirkossa, kompromisseja Jumalan sanan totuudesta ei saa tehdä.
Kirkon ja Kristuksen tuntomerkit
Oikean näkyvän kirkon tuntomerkit ovat nimittäin Kristuksen ja hänen lunastuslahjojensa tuntomerkkejä seurakunnan keskellä. Näiden tuntomerkkien välityksellä Kristus itse on seurakuntansa keskellä, sitä hoitamassa ja ruokkimassa hyvänä paimenena, puhdistamassa sitä verellään, pyhittämässä sitä Pyhällä Hengellään. Niiden kautta Kristus tarjoaa syntisten omalletunnolle kestävän rauhan sekä torjuu kirkostaan harhat. Hän hoitaa ja suojelee, parantaa ja varjelee, ruokkii ja kaitsee, siunaa ja sotii. Kristus on itse läsnä nimessään yhteen kokoontuneen seurakunnan keskellä lahjojansa jakaen. Ja koska hän saa näin seurakunnassaan toimia, osuu maailman pilkka ja vaino häneen, kun se osuu hänen kirkkoonsa. Se on hänen ristinsä.
Tuntomerkkien toteutuminen ja kirkon tunnustus
Jotta Kristuksen siunaava työ tapahtuisi kirkossa täysimääräisesti, tulee kirkon tuntomerkit pitää arvossaan, puhtaina ja pyhinä. Jos ne saavat kirkkaasti toteutua seurakunnassa, on siellä yhtä kirkkaasti Kristuksen pyhä valtakunta. Jos ne toteutuvat himmeästi, väärän opin himmentäessä Jumalan sanan totuutta, on kirkkokin Kristuksen valtakunta vain himmeästi ja murtuneesti. Jos tuntomerkkien pyhyys kärsii ja niiden sallitaan toteutua vajaasti, ei kirkko olekaan enää varsinaisesti oikea. Kristuksen lahjojen siunaukset toteutuvat kirkossa siinä määrin, kun sanan totuus saa olla kirkkaana; muutoin se himmenee kirkkona ja muuttuu hiljalleen sekaoppiseksi kirkoksi eli lahkoksi. Jos tuntomerkit lakkaavat kokonaan toteutumasta Kristuksen asetuksen mukaan, on kirkosta tullut täysin luopio, “epäkirkko”.
Täydellisen puhtaasti kirkon tuntomerkit eivät tosin toteudu missään seurakunnassa. Uskonpuhdistus on jatkuvaa. Ei kirkko silti menetä asemaansa Kristuksen oikeana kirkkona yksittäisten, väliaikaisten tai sitkeämpienkään harhojen tähden, mikäli silti halutaan Jumalan sanalla taistella harhaa vastaan ja pitäytyä sanan totuudessa. Jos sen sijaan harhaa siedetään, jopa suojellaan ja ylläpidetään, on kirkko luopunut Kristuksen totuudesta ja oikeana kirkkona olemisesta. Kirkon tosiasiallinen tunnustus on se, miten kirkon saarnatuoleista opetetaan sekä armonvälineitä hoidetaan, riippumatta siitä, mikä on kirkon virallinen tunnustus. Virallisen pitäytymisen Jumalan sanaan ja tunnustuskirjoihin tulee ohjata myös käytännössä kirkon elämää. Hyvä tunnustus on se, kun Raamatun ja tunnustuskirjojen oppi saa saarnoissa yleisesti toteutua, ja missä näin ei tapahdu, asiaan puututaan.
Mitä on siis kysyttävä?
Tosi Jumalan lapsia on toki aina siellä, missä evankeliumi puhtaasti saarnataan ja sakramentit ovat oikeassa käytössä – keskellä vaikka vaikeastikin sekaoppista kirkkoa. Mutta mitä kauemmas kirkko eksyy sen tuntomerkeistä, sitä enemmän tulisi kristityllä olla tarve päästä sellaiseen kirkkoon, jossa ne toteutuisivat puhtaammin. On hyvä aloittaa kirkon tosiasiallisesta tunnustuksesta, kysyen: Onko evankeliumi sen saarnoissa yleisesti puhdas, vai sallitaanko väärää evankeliumia? Saako Jumalan sanan totuus olla kirkon elämää ohjaava mittari myös muiden tuntomerkkien toteutumisen kohdalla? Olkoon toki jokaisella kristityllä vapaus pitäytyä siihen kirkon yhteyteen, johon hänen omatuntonsa velvoittaa – mutta olkoon omatunto ankkuroituna Jumalan sanaan ja sen totuuteen.
Pitäytykäämme näin tutkien siihen kirkkoon, missä tuntomerkit toteutuvat. Saamme turvallisella sydämellä matkata Herran laumana kohti ikuista elämää ja taivaallisia Karitsan häitä.
pastori Esa Yli-Vainio (Seurakunta 5/2024)